Kaupunkihienostelua ja uusia kavereita

Tällä viikolla kävimme ensimmäistä kertaa kaupungilla, eli tämän meidän pikkukylämme keskuksessa. Pörräilimme torin ympärillä mahdollisimman suuressa ihmisvilinässä porukoiden kauppareissun ajan (tosin Heinolan suuri ihmisvilinä syntyykin ylipäätänsä siitä, että torilla on useita ihmisiä). Kyllä sitä vaan aina yllättyy kuinka hieno ja rohkea pentu tuo onkaan! Autossa oleminen ja matkustaminenkin menivät hyvin. Kaksi kertaa ollaan nyt käyty ja ainoa asia joka pelotti, oli erään mummon perässä vetämä matkalaukku. Hiekoitetulla tiellä siitä kuului sen verran kova ja epämääräinen räminä, että Into meinasi lähteä sitä karkuun ja mennessäni kyykkyyn se tulikin hakemaan minusta turvaa. Nassikan reaktion huomatessaan mummo kuitenkin pysähtyi ja sitten saatiin käydä ihmettelemässä ja vähän nuuskuttelemassa laukkua. Tässä vaiheessa ympärillä olikin jo niin paljon kaikkea muuta kiinnostavaa, että hyvä kun poju malttoi laukkua käydä haistamassakaan. Kaiken lisäksi itselleni tuli tuosta todella hyvä mieli, ihanaa kun on vielä niitä ihmisiä ja myöskin vanhoja ihmisiä jotka ovat niin ystävällisiä ja mukavia! Hymy oli kyllä herkässä. :)

Laskeskelin, että meillä on käynyt jopa noin kaksikymmentä vierasta ihmistä joko ihan Intoa varta vasten moikkaamassa tai muuten jonkunlaisten asioiden puitteissa. Pitkiä ihmisiä, lyhyempiä henkilöitä, levottomia ja rauhallisia ihmisiä, jopa kaksi ala-asteelaista lasta ollaan saatu käymään vaikka lähipiirissä lapsia meillä ei juuri olekaan. Ja torilta ollaan saatu vähintään saman verran uusia ihmiskontakteja, joista myöskin muutama ovat olleet lapsia. Ei siis nyt ainakaan ihan metsään ole mennyt tämä sosiaalistaminen. Koiria taasen ollaan kunnolla treffailtu neljää, joista yksi on sen verran arempi tapaus ettei tuon vauhtihirmun kanssa ole voinut sitä vapaaksi päästää. Tällä viikolla tuttavani kävikin vajaan vuosikaan colliensa kanssa meillä ja ihan hyvin koirilla natsasi; nokkaeläimeltä ei mennyt hermot tuohon karvoissa roikkuvaan ipanaan. Kuvia ei valitettavasti tullut otettua kaupungilta eikä koirien leikeistä, mikä nyt jälkeenpäin harmittaa kyllä kovasti. Varsinkin kuva pitkistä, rotevista taksimiehistä kyykkyringissä tuon pennun ympärillä olisi ollut varsin mainio. Taisin vihdoin ja viimein kuitenkin saada tuon videon nyt pelittämään! Tässä siis superhienon Into-aussien ja tohelon amatööriomistajansa huikean viihdyttävä istumisvideo. Pian varmaan latailen toisenkin, ollaan käskyssä edistytty selkeästi.

Monissa asioissa ollaankin tehty pieniä edistysaskelia. Valjaiden käyttö on huomattavasti helpompaa, Into jaksaa jo odottaa hyvin, että saan henkselit kiinni tai pois päältä eikä rimpuile tai kääntyile käsiä katsomaan juuri yhtään. Valjaat päällä tuo ei oikeastaan enää reagoi niihin ollenkaan, ei rapsuttele eikä ihmettelekään. Jätä-käskyä ollaan edelleen harjoiteltu niin, että koira on hihnassa ja ruokakuppi lattialla. Koiran lähestyessä ruokaa sanon vihjesanan "jätä" ja kääntyessä poispäin kupista palkka. Tämä menee jo upeasti ja tänään houkutinkupissa olikin jo possun maksaa, mistä lähtee varsin herkullisest tuoksut! Tätä sekä valjaissa kävelyä pitäisi nyt kyllä harjoitella useammin, useampi päivä on mennyt vain höntsäillessä vähän sitä ja tätä ja sosiaalistamisen merkeissä. Vaikka kyllähän se ehdottomasti niin on, että aivan tärkein onkin juuri se kaikenlaisiin ihmisiin, liikenteeseen, koiriin ja kaikkeen mahdolliseen totuttaminen. Mikäli koiran kanssa voi julkisilla paikoilla liikkua eikä se ole aggressiivinen, niin kyllä ne istumiset sun muut ehtii myöhemmin opettaa. Pitää vain itse pitää pää kylmänä ja olla stressaamatta turhia. Älyttömän fiksu nappula tuo kyllä on, hoksaa homman jujun todella nopeasti ja "tänne" sekä "alas" käskyt ovatkin jo hallussa. Ensimmäinen täysin sisäsiisti vuorokausi on nyt myös takana. Vakioksi onkin muodostunut aikalailla parit-kolmet pissat lattialle päivän aikana, mutta nekin aina omasta huolimattomuudesta kun ei ole muistanut ulos viedä.

Tällä viikolla meidän piti nähdä noin puolivuotiasta, suht isoa seropipentua sekä Inton kanssa saman ikäistä sakemanninalkua, mutta valitettavasti molemmat treffit peruuntuivat. Toivottavasti pystytään näkemään koirien kanssa sitten ensi viikolla ja niistä tapaamisista lupaan kyllä sitten edes jonkunlaista kuvasaastetta! Aikuista aussieseuraa on myös parin viikon päästä luvassa jopa kolmin kappalein. Itse olen kyllä hyvin innoissani menossa näitä tapauksia moikkaamaan, australianpaimenkoira kun on rotuna itselleni täysin uusi ja rodunedustajia on aina mukava tavata lisää. Lisäksi olen pohtinut tässä meidän ensikesän kursseja sekä mahdollisia leireilyjäkin, saa nähdä minne päädytään. Korkeavire Oy pitää toukokuusta(?) lähtien täällä Heinolassa ainakin pentuagilitykurssin, täytyykin nyt heti naputella sähköpostia, mitä muita kursseja tarjonnassa olisi. Oletteko te olleet koiraleireillä ja jos, niin kenen järjestämillä? Minkälaisia kokemuksia olette saaneet?

Loppuun vielä Intosta pari kasvukuvaa ettei ihan taas löpinäksi jäisi tämäkin postaus. Torstainahan jätkä tuli 11vko, joten huomenna pitäisi ottaa 10vko 2pv (heh myönnetään unohdin tuon 10 vko kuvan ottamisen pari päivää sitten) kuva, kun joka viikolta haluaisin kuitenkin kasvukuvan. Nythän tuo pitäisi jo madottaa ja pian varata aika ensimmäisiin rokotuksiin! Apua. Ilmeisesti minäkin päädyn niihin jotka päivittelevät mihin se aika häviää. Kummasti koiranpentu muuttaa elämää, päivät todella menevät vauhdilla.

8vko

9vko

Koska harrastaminen menee yli?

Pahoittelut heti ensimmäisenä äärimmäisen surkeasta otsikosta. Arkena onkin pitänyt sellaista kiirettä, että tämä bloggailu onkin siirtynyt aina päivä päivältä eteenpäin ja nyt tämä postaus tuli näköjään nakuteltua loppuun näin yöllä hieman vähemmän skarpissa olotilassa.

Inton kanssa käytiin pari päivää sitten ensimmäisellä lenkillä. Ajattelin pojun pysähtelevän ja ihmettelevän maailmaa tuon tuosta, mutta tämä porhalsikin täydellä innolla loikkien eteenpäin minkä paksuista koivistaan pääsi. Tästä johtuen päästiinkin etenemään noin kaksi askelta kerrallaan, kunnes taas hihnan kiristyttyä piti pysähtyä. Noh, eiköhän se siitä ala pikkuhiljaa kertojen lisääntyessä nappaamaan sen pointin. Sisällä olen vahvistanut tuota lähellä kävelemistä kulkemalla pitkin kämppää ja pennun kävellessä lähellä tiputellut sille nameja. En tosin kyllä yhtään pistäisi pahakseni mikäli pakkanen hieman laskisi, Intolla kun tuon pienen korttelinkin aikana jo jäätyi tassut ja loppumatkasta pätkän kannoinkin sitä sitten kotiin saakka. Olis niin paljon helpompi päästä ulos tuota kävelyä harjoittelemaan ja kavereiden kanssa leikkimään.

Muuten ollaankin sitten jatkettu samaa rataa. On tullut kyllä hyvin huomattua, kuinka kaikki menot todella pennun tultua on täytynyt karsia pois ja oma aikataulu on täysin sitä nukutaan-ulos-syödään-ulos-leikitään-ulos-nukutaan-kastia. Lähinnä asian tajuaa siinä vaiheessa, kun ystävät huomauttelevat ettei minulla ole koirailun ulkopuolella muuta elämää. Hmm, jaa. No niin kyllä taitaakin olla ihan oikeasti, kun kaikki muu on pitänyt karsia pois. Mutta eipä tuo minua haittaa. Lähinnä rupesi vain naurattamaan, kun ajattelin tulevaisuuttani pitemmän päälle, vuosia eteenpäin. Ai mikä sosiaalinen elämä? "Onkos sulla joku mielitietty?" "Joo on mulla nää koirat".

Sisäsiisteyden osalta kokoajan mennään kyllä oikeeseen suuntaan, aika harvoin yön aikana mitään tulee sisälle ja päivälläkin yleensä vain muutamat pissat, jes, se on aika hienosti! Sain nyt vihdoin ja viimein jonkunlaisen istumisvideon aikaisiksi ja youtubeen asti. Fiilis on kyllä kameran edessä kaikkea muuta kuin mukava, kun siihen ei ole tottunut, samoin naksuttimen käyttö on vielä kömpelöhköä, kun Kapun kanssa sitä ei kuurouden vuoksi tosiaan hirveästi ole tullut käytettyä.. :D Mutta. Tämä ainaisen ihana ja täydellinen blogger taas sitten puolestaan takkuilee. Ilmoittaa koko ajan, että videon lataamisessa tapahtuu virhe. Videottomaksi jää jälleen siis tämäkin postaus.

Sen sijaan päätin ystäväni tekstin ylimenevästä harrastamisesta inspiroimana kirjoittaa aiheesta, milloinko harrastus- tai käyttökoirasta luopuminen on oikeasti aiheellista. Inton hakureissulla keskustelin vanhempieni kanssa aiheesta ja huomasin, että mielipiteeni isäni kanssa, joka lähinnä aiheesta kanssani väittelikin, eroavat aivan totaalisesti. Itse olen aivan täysin sitä mieltä, että koirasta luopumiselle ei ole tarpeeksi painava syy esimerkiksi koiran ujous, heikkohermoisuus, paukkuarkuus tai pehmeys, puhuen nyt siis erityisesti näiden ns. erittäin vakavamielisten harrastajien harrastuskoirista, yleensä kyseessä juurikin näyttely- tai palveluskoirista. Tästä suljen kuitenkin pois aivan oikeassa käytössä olevat työkoirat, jotka eivät kertakaikkiaan sovellu niille tarkoitettuun oikeaan työhön, kuten vaikka paimennukseen. Silloin paras ratkaisu voi olla etsiä koiralle sille hyvä loppuelämänkoti, jos tilalla tai muulla "työpaikalla" ei ole työhönsopimattomalle koiralle resursseja. Mutta vain niissä tapauksissa, joissa koira on kuitenkin valittu tarkkaan ja kaikki mahdollinen ennakkotyö pennun osalta on tehty aiemmin niin hyvin kuin suinkin ja päätöksestä ollaan oltu varmoja, mutta silti valinta on mennyt vikaan.

Kuvitelkaamme nyt siis tilanne, jossa Heta Hulluharrastaja hankkii itselleen vaikkapa jonkin tyypillisen palveluskoirarodun edustajan, kuten maailmankuulun saksanpaimenkoiran. Heta on harrastanut aikaisempien koiriensa kanssa monia pk-lajeja ja kilpaillut tokossakin ja nyt hän haluaisi aina vain ärhäkämmän ja kovaviettisemmän koiran, jonka kanssa hän pääsisi valloittamaan uusia kisakenttiä ja aina vain pidemmälle. Hän on tutustunut pentueen vanhempiin ja isovanhempiin ja todennut niiden kisanäytön sekä konkreettisen luonteen perusteella, että yhdistelmästä tulisi hänelle juuri se oikea unelmien koira. Pennun kotiuduttua ja kasvettua Heta huomaakin, että pentu on pehmeä, se pelkää monia asioita ja myöskin palautuu säikähdyksistään huonosti. Nämä ominaisuudet vain korostuvat pennun iän myötä ja yhtäkkiä omistaja huomaakin omistavansa kohta 2 vuotiaan koiran, jollaista hän ei ikinä olisi halunnut. Koira tuntuu hänen käteensä todella pehmeältä ja Heta itsekin tiedostaa, ettei suhde koiraan ole hyvä. Lopulta hän päättää luopua koirasta, koska siitä ei ole esimerkiksi suojeluun eikä eläin muutenkaan ole hänen tyyppisensä. Arkielämä kyseisen koiran kanssa ei tunnu tarjoavan Hetalle mitään.

Mielestäni tämänkaltainen asennoituminen on täysin väärin ja ehdotonta luonnetyyppiä kun itse olen, jopa tuomittavaa. Vaikka koira hankittaisiin sillä silmällä, että sen kanssa olisi tarkoitus nimenomaan harrastaa aktiivisesti ja "vakavasti", kilpaillakin, koiran sopimattomuus lajeihin tai omaan käteen ei ole luopumisperuste. Eläintä hankkiessa järkähtämättömiä ennakkoasenteita ei saa olla. Mielestäni omistajan täytyy silloin itse luopua omista mahdollisesti pakkomielteisistä haaveistaan ja etsiä jotakin, josta sekä omistaja että koira nauttivat. Tietysti elo koiran kanssa, joka on juuri päinvastainen mitä itse on halunnut, mahdollisesti omistanut ja joka ei ole niin hyvin omaan käteen sopiva, on varmasti aluksi haastavaa. Mutta mielestäni varmasti sen arvoista. Koira on, aivan kuten ihmislapsikin, yksilö ja persoona, ei mikään mittatilaustyö. Koiraa hankkiessa ja halutessa sinä haluat harrastuskaveria, perheenjäsentä, elävää olentoa joka jakaa kanssasi vuodesta joka ikisen päivän seuraavat päälle kymmenen vuotta jos hyvin käy, et kilpailupokaaleita lasikaappiisi. Tai näin sen siis pitäisi mennä. Kasvattajalle ei laiteta listaan ominaisuuksia joita koirasta on löydyttävä, vaikka tietysti aina tulisi poikkeuksetta miettiä, rotu, kasvattaja ja yksilö äärettömän tarkkaan niiden ominaisuuksien mukaan, jolloin voi jo suht tarkasti tietää minkätyyppinen koira sieltä oikein on tulossa. Mutta vaikka kuinka juuri siihen itsellensä tulevaan pentuun tutustuisi ja se vaikuttaisi juuri oikealta, ei voida varmaksi sanoa minkälainen yksilö siitä kasvaa tai mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Ainahan on mahdollista, että juuri tämän esimerkin haluaman koiran kaltainen eläin joutuu esimerkiksi onnettomuuteen, jolloin siitä voisikin tulla epävarma ja säikky. Koskaan ei voi tietää. Eläimen hankkiessasi sitoudut hoitamaan ja pitämään siitä huolta sen loppuelämän ajan, vaikkei se olisikaan juuri niin sataprosenttisesti aivan "täydellinen" juuri sinulle. Täytyy olla valmis joustamaan omista perfektionistisista haavekuvistaan. On sitten taas aivan eri asia, jos koirasta luovutaan oikeasti koiran parhaan vuoksi. Tätä ei tule sekoittaa omistajan ylitiukkoihin vaatimuksiin ja harhaluuloista johtuvaan luopumiseen.

Mielestäni tutustuminen lajiin, rotuun, kasvattajan koiriin, pentueen sukuun ja juuri Siihen pentuun on tehtävä aivan äärimmäisen huolella ja tiukalla sihdillä, jolloin näiltä tapauksilta voitaisiin välttyä. Luomassani esimerkissä Heta olikin tehnyt aivan liian vähän taustatutkimusta tulevan koiran suhteen. Ja tietysti mitä tarkemmat vaatimukset koiralle ovat, niin aina vain tarkan tausta- ja harkintatyön merkitys suurenee. Jos koira ei kuitenkaan ole odotetun kaltainen, silloin mielestäni täytyy muokata asenteita omistajan korvien välissä, ei pyrkiä muuttamaan koiran perusluonnetta täysin erilaiseksi mitä se yksinkertaisesti ei ole tai luopua siitä. Myös kunnianhimoisista kilpailusuunnitelmista on pystyttävä luopumaan. Koirat, kuten myöskään muutkaan eläimet, eivät ole tavaroita joita vaihdellaan ja pistetään eteenpäin kunnes hyvällä tuurilla se "juuri oikea" sattuu kohdalle. Kaikenkaikkiaan voikin olla, että aivan täsmälleen täydellistä koiraa ei ole olemassa, jolla olisi aivan ne kaikki ominaisuudet joita kukin haluaisi omalle lemmikilleen juuri oikeassa mittasuhteessa ja jolla taas joitakin epähaluttuja luonteenpiirteitä ei olisi ollenkaan. Mielestäni lähes mistä tahansa koirasta voi saada juuri Sen Oikean, vaikka se olisikin omaan mieleen vähän liian pehmeä, väärän värinen tai liian pieni. On aivan täysin omasta asenteesta kiinni, kuinka koiraasi suhtaudut, minkälaisille piirteille oikeasti annat painoarvoa. Koko tekstin pointtina on siis se, että juuri sinun täytyy osata arvostaa juuri sitä sinun koiraasi, oli se sitten minkälainen tahansa. Loppujenlopuksi visio viimeisen päälle täydellisestä koirasta on vain ja ainoastaan siellä ihmisen päässä. Eläimen hankkijana ja omistajana on oltava valmis joustamaan ja mukautumaan tietynkaltaisiin tilanteisiin nelijalkaisen ehdoilla. Paljon voidaan aina tehdä töitä esimerkiksi koiran arkuuden eteen, näidenkin kysymysten ongelmallisuus pohjautuukin oikeasti vain siihen, ettei eläimen eteen olla valmiita tekemään mahdollisesti vuosien työtä. Halutaan heti se helppo, täydellinen mittatilauskoira jota ollaan haluttu, ja jos asiat ei menekään niinkuin piti, koirassa on automaattisesti vika ja se pistetään eteenpäin.

Harrastaminenhan pohjautuu nimenomaan hyvän suhteen luomiseen, hauskanpitoon yhdessä. Jos kaikki olisi pilkun päälle ja niinkuin tilaukseen kirjoitettiin, missä olisi koko koirailun miellekkyys ja ne haasteet? Kehittyminen koiran omistajana, kouluttajana, lukijana ja ylipäätänsä koiraharrastajana olisi hyvin yksitoikkoista niin sanotun itselle räätälöidyn koiran kanssa. En yksinkertaisesti kykene ymmärtämään ihmisiä, jotka laittavat koiran eteenpäin sen takia, ettei siitä olekkaan kisaamaan tai muuten se ei ole "tarpeeksi". Entä pohjatyö? Vastuu? Omatunto? Kiintymys? Kriteerejä koiran luonteen osalta ei yksinkertaisesti vaan saisi laittaa liian kapeaksi. Koirasi on ystäväsi. Se arvostaa sinua ja joka tapauksessa ansaitsee myös sinun arvostuksesi. Eläimet eivät tunne käsitettä rakkaus, mutta me ihmiset tunnemme, ja sen koiramme ansaitsevat kaikkine niin kutsuttuine puutteineen. Koira, joka on päinvastainen mitä ihanteesi ovat, voi silti olla sinulle juuri se maailman ihanin, tärkein ja rakkain eläinystävä, jonka koskaan elämäsi aikana tulet omistamaan. Kaksi persoonaa voi olla juuri täydellinen yhdistelmä toisillensa, jos sinä annat siihen mahdollisuuden.

Sosiaalikoira

Lupailin treenivideoita muun muassa meidän istumis- sekä valjasharjoittelusta, mutta kävikin niin että meidän valjastreenit päätyivät siihen, että iskin poitsulle valjaat päälle, puuhailtiin kaikkea kivaa ja otin valjaat pois. Valjaiden pääaukko on niin isoimmillaankin niin pieni, ettei sitä saa kovin sulavasti otettua pois päin, ja muutenkin ihan hyvä näin, eivät ne valjaat niin kumma juttu ole. Hieman tuo välillä ihmetteli että mitä siellä niskassa onkaan, mutta sitten taas leikki jatkui. Eiköhän Into nopeasti niihin totu. Istumisvideo oli taas puhtaasti niin kohiseva ja tumma, etten sitä kehdannut edes ruveta youtubeen lataamaan, joten täytynee tehdä uusi yritys sen osalta paremmassa valossa.

Tänään meillä tuli käymään ystäväni ja hänen whippettinsä Usva. Koirat olivat nähneet jo kerran aikaisemminkin, jolloin myös leikittiin takapihalla. Usva on hyvin raju leikkijä, ja vipukkamaiseen tyyliin juoksee juoksemistaan ja jyräsikin tuota nallukkaa useampaankin otteeseen kumoon. Itse olin hieman epävarma ja olinkin kokoajan kyykyssä lähettyvillä jos Into kaipaisikin tukea ja välillä sitten muuten otin pentua syliin rauhoittumaan. Mutta mitä vielä, syliin kun tuon nappasi niin rimpuilua vaan, nopeasti pois ja takaisin leikkimään! Nyt toisella kerralla poju oli vielä varmempi ja hirveän murinan kera hyppäsi aina vain uudestaan isomman kaverin niskaan. Takapihalla riehumisen jälkeen molemman olivat aivan kuolaisia ja selkeästi virtaa oli tullut purettua (mutta oli sitä kyllä ollutkin!).

Katsokaapa tassujen kokoeroa!

Useampaan otteeseen tuli kyllä naurettua tuolle pienelle mammutille, kun se koitti epätoivoisen sitkeästi pysytellä sprintterikaverin perässä. Ensimmäisellä kerralla poju yritti valtavilla tassuillaan koheltaa toisen perässä kerta toisensa jälkeen, mutta tällä kertaa oli jo selkeästi huomattavissa, että tuo oli jo tajunnut kuinka paljon nopeampi toinen on ja välillä pentua meinasi se selkeästi turhauttaakin. Menoa ja riemua jokatapauksessa riitti ja Into on kyllä kovaääninen leikkijä, haukkuu sekä murisee, mutta pärjää näköjään jo näinkin pienenä hienosti isompien kavereiden kanssa, vaikka painoa on vasta n.5kg eli puolet Usvaa vähemmän. Sisälle tultaessa sitten paini edelleen jatkui ja koipieläin äkkäsin Inton luun. Sitä sitten jahtailtiin ja välillä hieman puolusteltiinkin. Koirat eivät millään meinanneet malttaa käydä nukkumaan ja loppujen lopuksi meininkiä olikin sitten hieman rauhoiteltava, että varsinkin pentu sai unen päästä kiinni.

Kapuahan ei pienenä ole sosiaalistettu tarpeeksi, ja iän myötä syntymäkuurouden mukana tullut epäluuloisuus on kasvanut niin suureksi epäsosiaalisuudeksi, että Kaapo tulee todella harvan koiran kanssa toimeen. Ohituksetkin olivat ennen yhtä tuskaa, mutta nykyään ne ovat menneet jo pitempäänkin ihan hyvin. Naapurissa elelevä Neela-kleini on yksi niistä harvoista, kenet se suvaitsee, muttei oikeastaan edes osaa leikkiä eikä reagoi toiseen mitenkään. Tämä on todella surullista, ja olen monestikin meinannut kieriä huonossa omatunnossa asian takia, mutta olinhan vasta 8-vuotias kun Kapu meille tuli, joten ei minulla ole osaa eikä arpaa tämän asian kanssa. Neela ja Kapu ovat olleet tekemisissä heti N:än pentuajoista, joten sekin on oppinut, ettei vanhaherra ota minkäänlaista kontaktia ja lenkillä ovatkin kuin toista ei olisikaan.

Koko tämä koirasosiaalimaailma on minulle itselleni siis täysin uusi. Tottakai olen kavereiden ja heidän koiriensa kanssa koirapuistoillut ja muuta, mutta olen monen monta vuotta jo tottunut aina ajattelemaan että "voidaanko mennä sinne, onko siellä koiria, millaisia, onko kiinni, entä lapsia..." jnejne. Toisten painia katsellessa tunne oli sanoin kuvailematon. Into on lapsiperheestä, suuresta koiralaumasta, ollaan nyt jo nähty muutamaa koirakaveria, paljon ihmisiä ja kaikki on mennyt loistavasti. Lapsivieraitakin on tulossa, sosiaalistamiseen todella aion panostaa sen 110% ettei tämän koiran kohdalla jää ainakaan siitä kiinni. Australianpaimenkoirahan ei yleisesti ole mikään ns. yltiösosiaalinen koirapuistokoira, mutta että nyt todella olen saamassa sen koiran, jonka kanssa voisin mennä ja tulla huoletta ja joka ei olisi muille koirille tai esimerkiksi lapsille aggressiivinen. Olen niin onnellinen. Koirien leikki on jotain niin riemukasta katseltavaa.

Gaselli ja kiinalainen

Kaverin lähdettyä Into nukkuikin sitten monen monta tuntia. Herättyään poju sai ruoan ja mikä hirmunälkä sillä olikin! Välillä tuntuu, että saakohan tuo nassikka varmasti tarpeeksi ruokaa, kun ruoka-ajan lähestyessä on niin levoton ja ahmii sapuskansa aivan tolkuttomalla tahdilla. Mahdollisesti tästä johtuen Into hikkaileekin tosi usein? Joskus jopa yökkii. Oksentanut se ei kuitenkaan ole. Oikeastaan aivan kaikki mitä sille on tähän asti annettu (nappulat, nauta, sikanauta, vaisto-pullat, nauhdannahka- ja savustetut luut) ovat kelvanneet valtavalla ruokahalulla, mikä myöskin kummastuttaa - Kapukun on taas niin nirso, että raakaruoka on oikeastaan ainoa joka uppoaa kunnolla lähes poikkeuksetta. Moniruokaisuus on kuitenkin tietysti hyvä asia, vaikka tuntuukin että se on ihan sama mitä tuolle antaa, pieniksi makulisiksi kun olen nappulan sekaan antanut lihoja.

Eilen pentu sai ensimmäistä kertaa pienen määrän sikanautajauhelihaa, josta ilmeisesti johtuen sillä menikin sitten vatsa sekaisin. Kolmeen yöhön (vaiko neljään?) poju ei ollut tehnyt mitään tarpeita sisälle, kun käydään yöllä ulkona, mutta nyt se sitten ripuloi oman vilttinsä päälle puoli tuntia ennen omaa herätystäni jotta oltaisiin menty ulos. Hieman harmitti, etten ollut herännyt toisen liikehdintään, mutta yleensä heräänkin juuri siihen paperin kahinaan joten eihän sille mitään voi. Tänään annoinkin sille sitten tutulta saatua Oralade-merkkistä nestetasapainon palauttajaa. Hyvin kelpasi, saa nähdä onko maha vielä huomenna kuinka löysällä.

Kuinka kirjoittaa ensimmäinen postaus?

Siinäpä vasta visainen kysymys. Monet aloittavat esittelypostauksella, vähintään pienellä koirahistoriansa avaamisella mutta jätän sen nyt myöhemmäksi. Aivotoiminta on jo nimittäin melko yksitoikkoista aivan liian suuren univelan vuoksi.

Pentu on nyt sitten vihdoin kotona! Haettiin nassikka perjantai-iltana. Kotimatkalla ensimmäiset viisitoista minuuttia itki, mutta sen jälkeen oli oikein mallikkaasti. Kerran katsoin että rupeaako kakomaan, mutta loppujenlopuksi selvittiin koko matka myös oksentamatta. Kotiin saavuttua mentiin heti ensimmäisenä takapihalle, ja kyllä sai itse ihmetellä ja pällistellä kuinka älyttömän rohkea Into on. Ei mitään arkailuja, pissat tehtiin hienosti ja uteliaasti tutkittiin että mitä täältä löytyykään. Sisällä sama juttu, oikein reippaasti lähti tutkimaan paikkoja ja virtaa tuntui olevan hirveästi. Ruoka syötiin valtavalla ruokahalulla, leikittiinkin ihan kunnolla. Tottakai jonkin tasoista levottomuutta oli havaittavissa ja välillä tuo kuljeskeli lelu suussa pitkin kämppää hieman kaipaillen, mutta kun itsekin klo 11 aikoihin kävin rättiväsyneenä nukkumaan, niin poju rauhoittui todella hienosti. Yöllä ei enää itkeskellyt eikä sänkyynikään hirveästi pyrkinyt. Kuuden aikoihin heräsin siihen, että Into oli jo herännyt ja teki pissat paperille. Aikaisemmin oli tehnyt toisetkin, nekin hienosti paperille, jee! Tarkoitus oli ollut mennä ulos vasta myöhemmin, mutta enhän minä enää unta saanut kun toisen liikkeitä kuuntelin ja mentiin sitten jo melko pian.



Tämä päivä on mennyt jo täysin ilman itkeskelyjä eikä pentu näytä olevan hukassa oikeastaan enää ollenkaan. Nukahtaa kyllä johonkin lähettyville ja on tietysti vielä niin tarkkaavainen, että ei siitä oikein sitten kärsi liikkua kun muuten toinen herää. Kovasti härdelliä meillä onkin ollut jo tänään, kun sisko sekä isän kanssa autokauppaa hierova mies ovat käyneet jo meillä. En tästä ollut tiennyt, joten aikaisemmin olin kaikenlisäksi pyytänyt jo naapurissa asustelevan Tiian käymään. Pikku-ukko on suhtautunut kaikkiin todella hienosti, vähintään käynyt reippaasti moikkaamassa jos nyt leikkimään ei ihan ole jaksanut rupeemaan. Aidan läpi on moikkailtu myös naapurin Neela-kleinspitziä. Pystykorva on kovin varautunutta ja ujoa sorttia ja pennun tullessa aivan aitaan kiinni (tai parhaimmillaan pujottaessaan pään siitä läpi) murisi Neela kovinkin, josta tämä lähinnä vain innostui. Jälleen Into oli todella rohkea, tutkaili vain tilannetta ja välillä tuli höntsäilemään sitten meidän ihmisten kanssa.

Tänään muistin myös aloittaa jo meidän sisäsiisteyspäiväkirjan. Eilen saatiin tervetuliaiskakat joulukuusen alle ja myöhemmin vielä toiset, mutta tänään kaikki raskaammat tarpeet ollaankin saatu jo ulos, mistä olen ollut todella tyytyväinen! Ei nimittäin ihan lempituoksuihini kuulu tuo kakan tuore lemahdus, tosin minulla taitaakin olla jotenkin kyllä yliherkkä nenä muutenkin vähän kaikelle, myönnettäköön.. Suurin osa pissoistakin ollaan tehty ulos. Saa nähdä, kuinka pystyn rentoutua nukkumaan ensi yönä.



Pojulla on tosiaan kyllä hirmu määrä energiaa ajatellen, että se on tosiaakin tullut vasta eilen. Tänään ollaan tongittu jo nameja pahvipakkauksista, otettu hieman istumista sekä tietysti muuten vain leikitty. Oman nimensäkin taitaa ainakin jotenkin jo tunnistaa, pää kääntyy kyllä hyvin nopeasti. Aamulla takapihalla olikin todella mukavaa jäädyttää juuri sängystä hypännyttä omistajaa, ja pällisteltiinkin sielä sitten yli tunti, kun sisälle tultaessa pentu aina vain huusi uudestaan ulos. Ei sillä sitten mitään hätää ollut, pihalla oli vain niin kivaa ihmetellä maailman menoa.. Hömppä. Hienosti tuo kyllä osaa ilmoittaa hädästään, vinkuu ja menee takapihan ovea raapimaan. Hieman tuota kyllä stressasin, (myönnettäköön) että kuinka osaa pyytää ulos/tehdä paperille, mutta aivan loistavasti on lähtenyt menemään.

Maanantaina olisi tarkoitus hypätä taas autoon ja kaupunkiin valjasostoksille. Postaus näköjään otti ja venähti, mutta onhan tuossa seassa nyt edes muutama kuva tämänpäiväisistä ulkoiluista. Nyt pikku-ukko onkin koisaillut jo monen monta tuntia, saapa nähdä kuinka paljon sillä on sitten virtaa kun se tuosta herää..